Seuraavana aamuna herään virkeänä Jered vierelläni. Katson hetken hänen nukkuvia kasvojaan. Niissä on jotain tuttua. En vain osaa sanoa mitä. Sitten viime öinen uni muistuu mieleeni.
"Huomenta, An." Jered sanoo ääni hiukan karheana. Jeredin ääni hätkähdyttää minut aatoksistani ja katson äkkiä muualle. Naama punaisena. "Hetkinen. Punastuitko sinä?" Jered kysyy suu virneessä. "En." vastaan nopeasti. Jered nauraa. Hänen naurunsa on mukavaa. Poikamaista. Poskeni tuntuvat kuumalta. Hämilläni koko tilanteesta katselen Jerediä sivusilmällä. Hänen hartiansa ovat rennot. Tummat hiukset sotkussa. Nauraessaan hänellä on hymykuopat. Etuhampaiden välissä on pieni rako. "Ei se nyt noin hauskaa ollut." Sanon jupisten. "Oli se." Jered vakuuttaa hartiat yhä hytkyen. Nousen sängystä ja suuntaan kohti suihkua. Riisun vaatteeni ja astun suihkuun. Vesi kastelee hartiani. Viileää. En tiedä kuinka kauan seisoin siinä veden virratessa pitkin selkääni.
Kun tulen keittiöön huomaan, että Jered on hellan ääressä. Essu päällään. Tirskahdan ja Jered kääntyy ympäri leveä hymy huulillaan. "Miksi sä oot vieläkin täällä?" sanon tylysti ennen kuin Jered ehtii sanomaan mitään. "Paistan pekonimunakasta." Jered sanoo niin kuin se olisi maailman yksinkertaisin asia. "Miksi?" Kysyn taas. "Ajattelin, että pitäisit siitä. Kaikki tykkäävät pekonista." Jered sanoo keskittyen omelettinsa paistamiseen. "Ööh, okei..." sanon ja lähden pukemaan vaatteet päälle. Valitsen mustan t-paidan ja farkut. Katselen ulos ikkunasta. Maa on peittynyt talven ensilumesta. Harjaan pitkät hiukseni ja katson peiliin. Kaksi kirkkaan sinistä silmää tuijottaa takaisin. Mutta sitten toinen silmäpari katsoo minua. Käännyn ympäri tavatakseni hymyilevän Jeredin. Neän varjon häivähtävän hänen silmissään, mutta se katoaa yhtä nopeasti kuin sen huomasin. "Munakas on valmista." hän sanoo silmät pysyen katseessani. "Selvä." sanon ja lähden Jeredin mukaan keittiöön. Istuudumme ja aloitamme syömisen. "Nukuitko hyvin?" Jered kysyy katsoen minuun läpitunkevilla silmillään samalla hieman hymyillen. "Joo." vastaan hiukan epäröiden. "Näitkös unia minusta?" Jered kysyy leveästi hymyillen. Taas olen tukehtumis vaarassa. Kakistelen jonkin aikaa ja sitten katson Jerediin kasvot punaisina. "Mistä sinä semmoista päättelit?" kysyn yrittäen peittää kasvojani kahvimukilla. "Et vastannut kysymykseeni." Jered sanoo tarkkaillen minua. "Minun ei tarvitse vastata sinun kysymyksiisi." sanon laskien kuppini pöydälle mulkoillen Jerediä. Jered vain hymyilee ja juo kahviaan. Nyt sillä on jotain mielessään. Katselen vähän aikaa Jerediä. Hän hymyilee yhä tuota arvoituksellista hymyä ihan kuin hän tietäisi jonkun suuren salaisuuden. Ja se hirvittää minua.
Menemme koululle Jeredin autolla. "Kuule An. Meidän pitää puhua siitä, mitä luokkasi tytöt sanoivat sinusta eilen." Jered sanoo vakavana. Eilisen päivän tapahtumat muistuvat mieleeni. "Miksi olet ollut sen lutka Annin kanssa? Mekin haluamme huomiotasi opettaja. Sitä paitsi An ei ole hyvä." yksi sanoo. "Et ole tainnut vielä kuulla... An tappoi vanhempansa." Ne sanat sattuvat vieläkin. Tiedänhän minä ettei se ollut oikeasti minun syytäni. Se oli onnettomuus. Mutta mieleni kuiskaa muuta. Se on minun syytäni. Olisi parempi jos minä olisin kuollut vanhempieni sijasta. Niin minä ajattelin, kun jäin orvoksi. "Miksi meidän pitäisi puhua siitä?" sanon etsien pakopaikkaa ahtaassa autossa. Sellaista ei löydy. Ovikin on lukossa. Hemmetin Jered. "He syyttivät sinua vanhempiesi kuolemasta. Kerro mitä oikeasti tapahtui." Jered sanoo katse tiessä. Huokaisen. Kouluun on vielä matkaa enkä voi vain olla hiljaa koko loppu matkan. "Se oli kolari. Minä olin mukana silloin. Takapenkillä. Rekka ajoi ylinopeutta ja mutkassa... se luisui meidän päällemme. He kuolivat. Minä jäin henkiin." Olemme pitkään hiljaa. Lopulta Jered avaa taas suunsa. "Olen pahoillani vanhempiesi vuoksi. Tiedätkö mistä ne juorut on lähtenyt liikkeelle?" Jered kysyy ajaen koulun pihaan. "En tiedä. Minusta ei vain oikein pidetä ja sitten vanhempieni kuoltua lähti kaikenlaiset huhut pyörimään." sanon vähän hymyillen apeaa hymyä. Jered avaa auton lukot ja lähdemme kävelemään yhdessä koululle. Koulu menee omalla painollaan. Jeredin tunnilla Jered vilkaisee vaivihkaa minuun. Huollissaan. Käännän katseeni pois.
Koulun jälkeen neljä tyttöä ahdistaa minut vasten koulunseinää. Samat jotka eilen juorusivat minusta Jeredille. "Mitä sinunlaisesi nobody luulee saavuttavansa Jeredin huomiosta? Senkin huora." joukon johtaja sanoo. Hän ei ollut eilen muiden tyttöjen mukana. Pysyn hiljaa. Mitä minä muka voisin sanoa heille, että lopettavat? "Eilen sitä oltiin niin koppavia. Taisi tulla pupu pöksyyn!" Yksi sanoo syöden punaista tikkaria. Ilmeenikään ei värähdä. Olen saanut kuulla tätä ennenkin. Tyttö jolla on poninhäntä, suuttuu ja potkaisee minua mahaan. Taitun iskusta kaksin kerroin. "Mitä te luulette tekevänne?!" kuulu aivan liian tuttu ääni. "Jered?" kysyn pidellen vatsaani kohdasta johon tyttö potkaisi minua. Katson Jerediä, joka näyttää hyvin vihaiselta. "E-emme me mitään..." tytöt sopertavat itkuisesti mutta Jered tulee minun luokseni ja nostaa minut syliinsä. "Rehtorin kansliaan. Nyt." Jered sanoo äänessään pelkkää jäätä. Tytöt lähtevät itkien pois. "Mä pystyn itsekkin kävellä..." sanon Jeredille katsoen maahan. Jered ei sano mitään. Hän vie minut suoraan terkkarille. Hän avaa oven avaimellaan ja kantaa minut sisään. Istuudun tuolille ja Jered nostaa yhtäkkiä paitaani. "Mitä sinä teet?!" kiljun punastuen. "Katson tuliko mustelmaa." hän sanoo vähät välittäen äänensävystäni. Mahani on aivan violetti. Katson suu auki mahaani Jeredin noustessa seisomaan. "Sattuuko siihen vielä?" Jered kysyy. Nyökkään. Jered menee lääkekaapille ja tuo sieltä lääkettä. "Särkylääkettä." Jered sanoo ojentaen sen minulle vesilasin kanssa. Otan lääkkeen suuhuni ja nielaisen sen veden mukana. Jered ottaa puhelimensa ja näppäilee siihen numeron. "Pasi, minä käyn viemässä Annin kotiin. Hoitaisitko sinä asiat sieltä kuntoon?" Pasi on rehtorimme. Jered ottaa minua kädestä kiinni ja kuljettaa kohti autoaan. "Ei sun ois tarvinnu viiä mua." mutisen, mutta valitukseni menevät kuuroille korville.
Istumme autossa hiljaisuuden vallitessa. Jered ajaa määrätietoisesti kohti asuntolaa enkä minä tiedä mitä sanoa. Lopulta pääsemme perille. "Minä tulen vielä illalla käymään, mutta nyt minun pitää hoitaa eräs tärkeä asia. Pärjäätkö?" Jered kysyy yhä istuen autossa. Nyökkään ja Jered lähtee ajamaan. Lähden kävelemään kohti asuntoani. Askeleeni kaikuvat kivisissä rapuissa. Avaan ulko-oveni ja astun sisään pimeään asuntooni. Menen peilin eteen ja katson mustelmaa itse ensimmäistä kertaa. Se näyttää pahalta. Huokaisen. Tytöt ovat pelottavia.
Kolmen tunnin päästä Jered ilmestyy ovelleni noutoruokaa mukanaan. "Ajattelin, että söisimme yhdessä. Toivottavasti pidät kiinalaisesta." Jered sanoo hymyillen. Päästän hänet sisään ja rupeamme syömään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen Jered nostaa yllättäen päänsä ja katsoo ympärilleen. "Kuulitko tuon?" hän kysyy kulmat kurtussa. "En. Mikä nyt?" Jered nousee seisomaan ja kävelee ikkunan luokse. Hän katsoo hyvän tovin ikkunasta ulos ja sulkee sitten kaihtimet. Mikäs sille tuli? Katson kulmat kurtussa Jerediä, joka tulee takaisin nyt hyväntuulisena. "Varmaan vain kuvittelin. Jatketaan syömistä." Vastahakoisesti jatkan nuudeleiden kieputtamista. Sitten tuli se kiusallinen aika illasta. Jered istuu sänkyni päädyssä minun hoitaessani iltarutiinejani. Sovimme, että Jered jää täksikin yöksi 'yökylään'. Tämän pitäisi olla laissa kielletty. Ehkä se on! Tuskaisena katselen Jerediä sivusilmällä. En minä voi pyytää Jerediä nukkumaan täällä joka yö. Mutta en voi pyytää muitakaan. Olen pulassa. Lähden kävelemään kohti Jerediä yöpuvussani. Yöpaidassani ja yöhousuissani. Laitan valot pois ja käyn makaamaan sänkyyni. "Ei sun tarvii joka yö täällä olla. Tää sänkykin on aika ahdas." sanon Jeredin käydessä makuulle. "Ei se minua haittaa." Jered sanoo hymyillen puoliavoimin silmin. Tämä on niin väärin. Punastun ja käännän kylkeä. Jered pyörii ahtaassa sängyssäni ja pian tunnen Jeredin vahvat käsivarret ympärilläni. "Mitä sä teet?!" huuto-kuiskaan hänelle. "Ettei olisi niin ahdasta." Jered puollustautuu kuiskaten sanat korvaani. Tunnen kuinka puna hiipii kasvoilleni. Onneksi on pimeää. En tiedä kuinka pitkään olimme siinä asennossa. Lopulta nukahdan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti